Koulussa olin keskinkertainen oppilas
joskus yritin parhaani, useimmiten en
selvisin koulusta vähällä vaivalla
läksyjäkään en aina jaksanut tehdä
Oli turvallista olla normaali
meitä keskinkertaisia on kuitenkin suurin osa
hauskaakin pidettiin, ei tarvinnut pinkoilla
mitä turhia kiristellä, elämästä kuuluu nauttia
Lukionkin kävin, ehkä ammatti olisi auttanut enemmän.
Tällaisia keskivertokädettömiä on liikaakin.
Työpaikkoihin, varsinkin hyviin, on kova tunku.
Ylioppilaita on ihan liikaa, varsinkin keskinkertaisia,
olisiko sittenkin kannattanut irtautua massasta
ja nimenomaan pyrkiä sen yläpuolelle,
sinnitellä, pysytellä pinnalla, kasvattaa etumatkaa?
Ei siinä mitään riskiä ole, ei siinä tarpeellista uhrata
turhaa vaan
jos pitää siitä mitä tekee, voi äkkiä olla siinä kaikkein paras
ja kas kummaa, töitähän löytyy harvoille osaajille.
Mutta kun jo aikaisessa vaiheessa opin, että
seiskakin on hyvä numero,
turha sitä on enempää yrittää
keskikasti riittää minulle, pyrkyryydessä on riskinsä
korkealta voi pudota mätkähtää, kai.
Mistä minä tietäisin, kun en ole kovin ylös koskaan päässyt?
Huipulla kuulemma tuulee, mutta ehkä pieni viri voisi viedä
tämän ainaisen hien- ja paskanhajun pois?
Ainakaan en ole pohjalla, mutta mikäpä senkään estää?
Kyllä keskiluokkainenkin perheenisä voi masentua tai retkahtaa
viinapirun pauloihin, ei siihen kovinkaan kovia paineita vaadita.
Luulin selviäväni elämästä helpolla pingottamatta.
Sen sijaan menetin mahdollisuuteni jo kun olin liian nuori paremmin tietääkseni.
Nyt saan kärsiä tekemistäni helpoista valinnoista, nyt saan maksaa,
enkä vain ruuaksi vaan ihan konkreettisesti.
Luulin pääseväni helpolla, luulin valinneeni oikein.
Masentavan keskinkertaista tämä elämäni, eikä siltikään yksinkertaista.
